Ketterä Kaveri

Meillä asustaa täällä pienen pieni apinanpoika. Poika joka kiipeää paikkaan kun paikkaan ja vaikka muksahtais alas niin ei muuta kuin uutta yritystä kehiin. Tätä kiipeilyä on nyt jatkunut monta kuukautta. Mitkään kiellot, torumiset, houkuttelut, uhkailut, lahjonnat tai mitä näitä nyt on, EI AUTA. Kaikki kortit on otettu käyttöön ja kiipeily sen kun jatkuu. By the way, näin jälkikäteen ajateltuna, oli virhe ottaa näkyvät kahvat keittiön laatikoihin (vink vink taloa rakentavat tai keittiötä remppaavat perheelliset; piilokahvat on aika jees juttu näiden pieneten kanssa), sillä niitä pitkin on aika helppo kiivetä.

Mä alan olla aika kyllästynyt tähän kiipeilyyn. Meille kylään tulevat ihmiset kauhistelee kun tämä pikku-apina taiteilee pitkin keittiön tasoja ja katsovat mua tyyliin "etkö sä aio tehdä mitään?" jonka jälkeen menevät itse nostamaan ipanan pois pöydältä. Mä en vaan oikeesti enää edes jaksa välittää, ellei meneillään ole joku astetta suurempi trapetsitaiteilu tyyliin eteisen liukukaappien takana olevilla korihyllyillä. Mä alan olla niin tottunut tuohon kiipeilyyn, ettei kaikki enää edes hetkauta. Ja ehkä sekin vaikuttaa, että tuosta on tässä kuukausien mittaan kasvanut myös melko ketterä, eikä vahinkoja ole paljoa sattunut. Sieltä se tulee banaani kädessään keittiöstä, jonka on juuri kiivennyt hakemaan työpöydältä itselleen. Tää on vaan mulle niin arkipäivää.

Tämä pienimies myös osaa tällä hetkellä kaiken itse. Mitään ei saa auttaa tai raivarit on taattu. Yleensä äL tulee aina aamuisin kun herää, suoraan meidän sänkyyn herättämään meitä. Nyt muutamana aamuna mä olen herännyt siihen kun keittiössä kolisee. Mitäpä siellä tapahtuu? Pikkumies keittää kahvia äitille ja iskälle; kahvinpuruja siellä täällä ja vettäkin on koitettu laittaa sinne säiliöön ja perään tokaisu; "nää(=mää) itte ossaa!"  Melko omatoimista eikä oikeen voi edes olla aina kiukkuinen kun toinen niin hyvää ajattelee, vaikka mieli kyllä tekis.

Koska tämä kiipeily aiheuttaa mulle myös paljon ylimääräistä siivousta, kun milloin on kahvinpurut pöydillä tai mannaryynit lattialla, niin aiheuttaa tää mulle myös harmaita hiuksiakin. Kauhistelut saa mut jo vaan ärsyyntymään, sillä mitä mä voisin enää tehdä? Köyttää tuon lapsen kiinni tuoliin ja laittaa viettämään siinä päivänsä? Tai lukita omaan huoneeseensa? Jos teidän Pasi-Petteri ei kiipeile, niin ei se tarkoita sitä, että mä jotenkin kasvattaisin mun lastani huonommin. En mä ole häntä opettanut kiipeilemään ja joo, en ole myöskään saanut kitkettyä sitä pois. Mutta ole hyvä, jos olet niin paljon parempi äiti, niin sopii tulla yrittämään. Mun keinot on ainakin jo käytetty. Tuntuu, että tää on taas yks niistä äitiyden mittareista. Jos sun lapses ei kiipeile, oot perfect mama. Ja mitä se kauhistelu sitten auttaa? Ei se ainakaan tuolta yliaktiiviselta energiapakkaukselta yhtään kiipeilyvimmaa pois vie. Kai tämä on nyt sitten hetken aikaa tätä ja se on vaan kestettävä, nämä kauhistelut mukaanlukien... 

Kiitos ja anteeksi!