Onks pakko, jos ei haluu?

Mä en oo oikeesti varmaan edes muistanut mainita, että tää Mama palaa työelämään ihan näillä näppäimillä, tarkalleen ottaen reilu kolmen viikon päästä. Oon aiemminkin jo puhunut, miten äN on ollut aika tissitakiainen, eikä mitkään pullot ja nokkamukit oo oikeen kelvanneet. Nyt viikonloppuna kun olin lapsimessuilla yksikseni, niin harjoiteltiin pikkumiehen kanssa jo vähän ennen viikonloppua taas miten se nokkamukista juonti oikeen menee. Yllätyin kun minimies vetelikin korviketta nokkamukista kuin vanha tekijä. Woot, mitä nyt tapahtuu? Tuo pieni mies joka on sylkenyt pullon kuin pullon ja nokkamukin kuin nokkamukin suustaan ilmeellä "en varmana juo", joi kuin joikin yhtäkkiä nokkamukia. Muutamana päivänä annoin sekä rintaa, että nokkamukia, harjoitellen ja ajatuksena, että rinta voisi pian jäädä, kun työpäivätkin jo kolkuttelee ovella. Tulikin uusi ongelma. äN ei yhtäkkiä suostunut syömään. Istuu nätisti syöttötuolissa, syö itse sormiruokaa, mutta mitä tahansa mä hänelle yritin lusikalla antaa, alkoi aivan armoton huuto ja selkä karrella poika yritti poukkoilla pois syöttötuolista. Tätä menoa jatkui läpi viikonlopun ja mä toivottomana mietin mitä tämä oikeen tarkoittaa? Poika joka on koko ajan omannut maailman parhaimman ruoka-halun ei yhtäkkiä suostu syömään? Tuleeko hänelle nyt sitten hampaita? -Yhtäkään tulevaa nököä en kuitenkaan paikallistanut. Hän on vähän flunssainen, joten olisiko sitten vain kurkkukipua? -Flunssan vuoksikaan ei kuitenkaan olla vielä näin kauan oltu syömättä. Eikö hän sitten tykkää uudesta reseptistäni, jota käytin hänen tekemäänsä ruokaan? -Koitin luotto luomu purkkiruokaa, jota olen hänelle antanut, jos ollaan oltu jossain liikenteessä; eipä kelvannut sekään vaan sama meno selkä karrella syöttötuolissa. Mikä siis neuvoksi?

Kun poika oli hetken selkä karrella huutanut syöttötuolissaan ja ne minun vaivalloisesti yrittämäni kolme lusikallista ruokaa oli pitkin hänen naamaansa, päätin ottaa pojan syliin ja rauhoitella häntä. Sylissä hän rauhoittui melkein heti ja osoitti kuitenkin kiinnostusta ruokaa kohtaan. Jostain kumman syystä mä päätin kokeilla maistuisiko se ruoka kuitenkin minun sylissäni. Suu ammollaan poika söi koko lautasellisen laittamatta yhtään hanttiin ja välillä nojaten päällään rintaani. Ei ole totta. Raukka pieni ilmeisesti kokee pientä tuskaa siitä, että pitäisi alkaa lopettamaan imetystä, hän kun on tottunut, että ruokaa tulee äidin lähellä myös. Nyt mua säälittää, mua harmittaa, mua itkettää ja mä tunnen itseni itsekkääksi. Onko hän nyt vielä valmis tähän yhtään? Ja minä typerä päätän hänen puolestaan, että nyt loppuu tissittely. Tää on vaikeeta, tosi vaikeeta. Toisinaan musta tuntuu, että ei sieltä mitään edes oikeen enää tule ja pitkän aikaa olen jo tehnyt puurot korvikkeeseen taatakseni, että hän edes jonkun verran sitä maitoa saa. Välillä kun tuntuu, että toinen lussuttaa ihan tyhjää tissiä. Mulla ei ole kokemusta tälläisestä yhtään, sillä esikoinen päätti itse aikoinaan 7,5kk iässä, että nyt loppuu tissittelyt. Se oli loppupeleissä aika helppoa, vaikka silloin pahalta tuntuikin, kun olin jotenkin etukäteen päättänyt imettäväni ainakin 1-vuotiaaksi asti. Mutta pahemmalta tämä nyt tuntuu. Mielessä onkin nyt pyörinyt, että lopetanko vain päiväimetykset ja jatkan aamu- ja iltaimetyksiä. Tää on ihan syvältä, enkä tiedä haluanko tätä enää itsekkään. Pakon edessä kuitenkin tämä on tehtävä, sillä töihinpaluu alkaa olla yllättävän lähellä.

Miten ihmeessä mä saisin hoidettua tämän vieroituksen niin, että meillä molemmilla olisi hyvä olla?